Toisen roina on...

Viime kevään ja kesän suurin hitti norjalaisessa sisustuksessa lienee ollut eurolavat (ja muut lastauslavat, sekä kaapelikelat). Joskus tässä kevään ja kesän aikana etenkin norjalaisia sisustusblogeja selatessa on tullut vastaan monenmonta viritelmää lavoista. Ensimmäisten kohdalla pidin niitä ihan mielenkiintoisina ja omaperäisinä ideoina.

Kyllähän monet tällaiset ideat näyttävät kauniilta, jos ne on viitsitty toteuttaa huolella. Mutta no... makuasioista ei voi kiistellä.

Kuvat lainattu NIB 

Norske interiørblogg -yhteisön kautta on huomannut kuinka paljon niitä sitten oikeasti käytetäänkään. Ulkotiloihin esim. sohvan korvikkeeksi sopivat varmaan ihan hyvin. Pyörien avulla helposti siirreltävissä ja kesän jälkeen voi kasata lavat varastoon. Mutta paljon niitä on norjalaisissa sisustusblogeissa näkynyt kyllä myös erityisesti sohvapöytinä. Yksi- ja kaksikerroksisina, pyörillä tai ilman.

Mutta mitä enemmän samankaltaisia juttuja näki, sitä enempi aloin vaan ajatella, että kyseessä on romupuuta. Etenkin kun tässä keskustassa asuessa takapihani koostuu erinäisten putiikkien lastausalueista, joista juurikin noita lavakasoja löytyy. Välillä kaikenmoista mielenkiintoista, mutta toisaalta myös suurimmalta osin täyttä roinaa näkyy päivittäin alakerran sähkö- ja kodinkoneliikkeiden vierustoilla :)

Pieniä muutoksia

Kuten kirjoittelin, olohuone sai vähän uutta ilmettä viikonloppuna järjestämällä huonekalut toisella tapaa. Kuten kevään kuvista näkyy, on sohva on ollut muutosta lähtien ikkunaseinällä mutta nyt kääntyi hieman vinottain huoneen poikki. Koitetaan päästä eroon siitä suomalaisten seiniä pitkin sisustamisen syndroomasta. Ehkä vähän saa samalla täytettä huoneelle, se kun on mun kalusteisiin nähden ihan turhan suuri (kuten asuntokin...)

Kuvia katsellessa huomasi myös kuinka kovasti puunvärinen telkkahyllykkö sotii muuta sisustusta vastaan. Se tosin oli lähdössä kiertoon jo ennen tänne muuttoa. Mutta Norjaan saa tiensä sitten päättää, kun aika tulee täältä muuttaa. Ei oikein norjalainen hempeilyrustiikkinen sisustus sekään ole kuitenkaan niin mun juttu, että tulisi tähän hätään uutta ostettua.

Toinen mikä pisti silmään oli lampun sijoittelu. Ajattelinkin sen siirtää sohvan viereen vähän luontevammalle paikalle. Vaikuttaa niin hassulta yksinään tuolla kulmassa. Kaikki muuten näyttää tosi vinolta, ja onkin. Tämä talo on vissiin ajan kanssa vähän kärsinyt maaperän liikkumisista.

Siivousviikonloppu

Viikonloppu tuli vietettyä niinkin mielenkiintoisissa merkeissä kun kotia puunatessa. Oli kyllä aikakin, kun pari edellistä viikonloppua on tullut vietettyä muissa maisemmissa. Enkä oikeastaan muista milloin lattiat on viimeksi pesty. Lauantaiksi ennustettiin sadetta, joten päätin jättää Eidfjordiin, vuonon itärannalle, suuntautuneen vaellusreissun väliin. Siitäkin huolimatta, että siellä en edes ole vielä käynyt.

Lauantain ruokakauppareissu poikkesi muutamaan muuhunkin putiikkiin. Joten asunto sai pienen puhallin-lämmittimen, joka varmasti tulee tarpeeseen ilmojen viiletessä. Nytkin toisinaan sormet kohmeilee kotona ollessa. Norjalaiset varmaan kauhistuisivat, kun ajattelin oikeesti sen talven varalle sijoittaa makuuhuoneeseen (en vaan ymmärrä miksi pitäisi nukkua sellaisissa lämpötiloissa, että nenä jäätyy). Mietin jo nimittäin, että pitäisikö kesäpeitto vaihtaa talvitäkkiin.

Myös ostoslistalla keikkunut maljakko-hankinta on nyt tehty, ainakin yksi. Joten sohvapöytä sai siivouksen jälkeen koristeeksi ruusukimpun. Samalla huone vaihtoi vähän järjestystäkin. Ehkä kurkistus siihen seuraavaksi.

Ikkunoiden pesu on ollut myös juttu, joka on keikkunut todo-listalla tovin. Joten nyt kävin toimeen, eikä ainakaa vielä päivän sateiden jälkeen ole mitään katastrofaalisia sade- tai lokinkakka-jälkiä, kuten ennen pesua. Katsotaan kauanko kestää :) Pesutoimenpiteet itsessään olivat ihan mielenkiintoisia, tämä norjalainen ikkunanavauspatentti siis.

Ja kerta kiellon päälle sunnuntai-illan uutisia katsellessa tuli myös lakanapyykit silitettyä. 

Olen joskus miettinyt, että vaikka muotoonommellut lakanat kuinka käteviä ovatkin, ainakin 120cm sänkyyn johon ei oikein sopivankokoisia lakanoita löydy, niiden silittäminen ja kauniiksi viikkaaminen ei ole mitään helpointa puuhaa. Tällä hetkellä ei asia juuri kosketa, koska 150cm sänkyyni istuvat ihan hyvin normaalilakanat. Mutta tulevaisuuden (ja muiden pähkäilijöiden) varalle löytyi jonkun selaamani blogin kautta hyvä videovinkki.

Aina väärään aikaan, tai väärään paikkaan

Matkustaminen on ihan mukavaa, mutta... Oslon lentokenttä on kyllä alkanut tulla vähän turhankin tutuksi. Tälläkin reissulla Norwegian pisti odottelemaan ekstraa reilun tunnin. Siinä päätyi aika moneen kun ryhtyi laskeskelemaan, että kuinka monta lentoa tässä vuoden aikana onkaan ollut myöhässä aikataulustaan. Puhumattakaan viime lokakuun alun matkasta Suomessa Norjaan, jossa Oslon viimeiset lennot Bergeniin oli jo lennetty ja yöksi suunnattiin sitten lentokenttähotelliin pariksi tunniksi nukkumaan. 

Vähän samanmoisia kokemuksia toki kertyi opiskeluaikana suhatessaan junalla edestakaisin. Satunnaiset käyttäjät eivät huomaa myöhästymisiä juuri, mutta tiheämmällä tahdilla matkustaessa alkaa havainnoida kuinka usein kaikenmoista normaalista poikkeavaa tapahtuukaan.

Omaa lentoani odotellessa oli kenttä aikalailla hiljentynyt. Hassua nähdä se sellaisessakin tilassa, kun yleensä ympärillä häärii ihmisiä törmäämisiin asti.

Toinen ehkä ei niin mukava puoli ulkomailla asustelussa ja siten matkailussa on ollut se, että tuntuu koko ajan jättävän kotinsa. Useinmiten palatessaan Norjaan.

Vaikka täällä on tullut nyt reilu vuosi asuttua kaikki tuntuu väliaikaiselta. Ja ympäriltä puuttuu tukivekot. On kuitenkin aika vaikea ystävystyä ilman kyllin hyvää yhteistä kieltä. Ja paikallisiin tutustuminen vapaa-ajan puitteissa on kyllä jäänyt pinnalliselle harrastus-kaveritasolle. Omat piirit kun ovat koostuneet muualta tänne muuttaneista ihmisistä. 

Ehkä tällaisissa asioissa Oddan kuppikuntaisuus kyllä tuleekin ilmi. Ihmiset ovat kyllä tosi ystävällisiä ja tietyllä tavoin avoimia. Mutta ulkopuolelta tulleet ovat kuitenkin ulkopuolisia. Eikä kukaan oikeastaan jaksa oikeasti tutustua. Ehkä töissäkin toki ihmiset tiedostavat että usein muualta tulleet myös lähtevät muutaman vuoden sisään, mutta ei se tutustumattomuus ainakaan asiassa auta.

Voi olla, että ei oikein itsekään kyllä jaksa tutustua kunnolla, mikä on vähän sääli.. Mutta toisaalta myös omanikäinen paikallien porukka on kovin erilaisessa elämäntilanteessa kuin mitä itse on.

Excuse me?!

Ilmeisesti alan näyttää kohtuullisen paikalliselta, koska turistit ovat päätyneet pysäyttämään kolmeen otteeseen viime viikonlopun ympäristössä.

Ensimmäinen tyttö halusi tietää postin sijaintia. Sunnuntaina vaelluksen jälkeen joku poika eteläamerikkalaisopiskelija-seurueineen halusi tietää kuinka pitkä matka vaelluksen lähtöpaikalta on jäätikölle. (Parhaan tietämykseni ts. mitä olen jostain lukenut, mukaan vastasin toki) Ja toissapäivänä lenkiltä palatessa reppureissaajapariskunta pysäytti mut kotiovelta kysyäkseen tietä leirintäalueelle.

Kiva, että Oddassa on turisteja, tuovat vähän lisäeloa tähän loppukesään ja alkusyksyyn. Mutta, mihin on kadonnut mun englannintaidot?! Tai kyllä nyt toki tuollaisiin asioihin tulee vastauksia, mutta vähän hakemista kun kieli ei olekaan yhtäkkiä norja tai ruotsi. Apua!

Onneksi ensi viikolla pääsee taas harjoittamaan myös englantia Young Professionalsissa. Mutta kyllä vähän hävettää kuinka aiemmin sujuvasti kulkenut vieras kieli on näin taantunut. Ehkä se sitten on vaan niin, että montaa vierasta kieltä ei vaan kykene hallitsemaan samanaikaisesti sujuvasti...

Eli propsit vaan äidilleni, joka vaihtelee viikko toisensa perään kolmea kieltä niitä opettaessaan! 

Melkein kuin Haltille kipuaisi... ja vähän lisää

Nimittäin sunnuntaina yllätys, yllätys oli vuorossa taas vaellusta lähihuipulle. Tokheimsnuten (1346 m) tuli valloitettua ihan merenpinnantasosta lähtien. Kun nyt oli hyvä keli, niin pitihän tilaisuus käyttää hyväkseen. Ja tällä kertaa olin matkassa ihan itsekseni.

Reitti Tokheimsnutenille kulkee pitkään samaa hyvin merkattua turistireittiä kuin polku Folgefonnan jäätiköllekin. Joten eksymisen vaaraa ei kyllä ollut. Vaikkakaan kovin montaa ihmistä ei reissussa vastaan tai ohi tullut. Etenkään ylöspäin suunnatessa. Reitin varrelle oli jo keväällä sijoitettu yksi Bolidenin kesäkisan laatikko. Ja nyt loppukesäksi kaksi, joten siltäkin suunnalta tsemppausta huipun valloitukseen oli. 

Reilu 600m korkeudessa vähän alkoi iskeä ajatus, että tuonneko sitä pitäisi suunnata... mutta onneksi 825 m:ssa oli toinen Bolidenin piste ja samalla mökillä pienen tauon paikka. Sitäpaitsi olisihan se harmittanut jos sieltä olisi jo takaisin kääntynyt. Siitä jyrkimmästä kiipeämisestä huolimatta.

Ylhäällä ja ylhäältä oli kuitenkin huiput maisemat! 

Joskaan polkujen tallaaminen ei ole aina niin mairittelevaa kuin maisemakuvat antavat olettaa :) Välillä on mutaa ja välillä kivikkoa! Vaikka vesiputoukset kauniita ovatkin, ne myös ylittävät polun, mikä tarkoittaa, että ilman kunnon kenkiä jalat kastuu. Mutta tällaisillakin reiteillä on oppinut kulkemaan huomattavasti sujuvammin kuin aluksi.

Kotimatkan taittuessa alamäkeen paljon nopeammin kuin ylös oli ylimääräistä aikaa poimia mukaan mustikoita ja kyllä, karhunvatukoita! Tosin taitaa olla hieman liian aikainen ajankohta vielä niille, mutta eipä ennen ole luonnossa vastaan tullut lainkaan. 

Sataa, sataa, ropisee

Perjantai ja lauantai kuluivat aikalailla kotoillen. Perjantaina töistä päästyä oli sen verran puhti pois, että kotona siivoiltua ei jaksanut ulkoilemaan... ja myöhemmin illalla alkanut sade vei viimeisetkin ulkoiluinspikset. Ja sade jatkui lauantai-iltaan saakka. (Mutta arvatkaapas vaan mitä tänään oli ohjelmassa... siitä seuraavaksi!)

Piipahdin kuitenkin perjantaina ja lauantaina järjestetylle Pelastusarmeijan kirpparille katsomaan, josko sieltä löytyisi jotain mielenkiintoista. Ja mukaan tarttuikin kasa pyörö- ja normipuikkoja hintaan noin 1e. Ei hullumpaa. Nyt vaan pitäisi keksiä mitä sitä kutoisi. Viime talvena aloitetut villasukat jäivät ihan puolitiehen, mutta jospa taas tänä talvena saisi jotain aikaiseksi :)

Syksy alkaa tehdä tuloaan kun illat pimenevät. Syksyn ekat kynttilätkin on poltettu. Onneksi Flodidasta mukaan tarttuneet simpukat edes vähän kesäistävät kynttilätelinettä.

Ties kuinka monta bloggausta on tullut myös lueskeltua. Ja huomattua, että aika moni lounastaa salaatilla. Niin mäkin usein töissä, vaikka norjalaiseen tapaan tulisi syödä voileipiä.. no thanks. Sillä linjalla koitin vetää kyllä viime syksynä, mutta pariin kuukauteen taisi jäädä. Salaatista saa vähemmän kommentteja kuitenkin, kun talvisin jos olen tehnyt jotain keittoa tai muuta lämmintä ruokaa.

Viime viikkoina on kyllä tullut herkuteltua muutenkin terveellisesti. Koska vadelmia olen ehtinyt poimimaan vaikka kuinka moneen otteeseen, ovat ne päätyneet usein aamupalalautaselle pakastimen lisäksi. 

Lauantain herkkusalaatti pohjasi Arlan grillijuustoon ja aurinkokuivattuihin tomaatteihin. Täällä juustovalikoimat, kuten varmaan joskus aiemminkin olen todennut, ovat tosi huonot tai muuten vain tosi kalliit. Samaten tofua ja soijavalmisteita ei oikeastaan löydy. Paitsi soijamaitoa. Joten täytyy vaan todeta, että onneksi en ole kasvissyöjä. Päivällä kahvitellessa pakastemansikat (ihan jotain puolalaisia varmaan jota löytyi talven jäljiltä) saivat seurakseen vaniljajäätelöä ja rouhittuja manteleita. Nams.